Sitten sota tuli…mitä kirjastonhoitaja sanoo?

Mikael Agricola oli rauhanneuvottelija, joka menehtyi matkalla
Moskovasta kotiin. Oliko hän ”pasifisti”, sitä emme voi tietää koska ”ismit” tulivat vasta myöhemmällä aikakaudella. Oheista artikkelia kirjoittaessani ajattelin kuitenkin myös Agricolaa ja hänen aikalaista Erasmus Rotterdamilaista. Artikkeli on aikaisemmin, tarkemmin sanoen päivää sodan alkamisen jälkeen ilmestynyt ruotsiksi ja englanniksi BiblioteketTarSaka.com’issa–ja sen jäkeen myös suomalaisten kirjastonhoitajien kirjasto-kaapelissa.

Sanooko kirjastonhoitaja jotain erityistä ja ainutlaatuista, kun on sota? Onko kirjastonhoitaja erilainen kuin me muut? Vai asuuko jokaisessa meistä pieni kirjastonhoitaja? Me kaikki olemme metsästäjiä ja sotureita, mutta emmekö ole myös keräilijöitä ja hoitajia?

Joulukuussa 1936 brittiläinen kirjailija Eric Arthur Blair, joka tunnetaan paremmin salanimellä George Orwell, matkusti kotimaastaan Espanjaan aikomuksenaan värväytyä republikaanien sotilaaksi meneillään olevaan sisällissotaan. Matkalla hän pysähtyi Pariisissa. Siellä hän söi päivällistä Kravun kääntöpiirin ja Hiljaiseloa Clichyssä–teoksen kirjoittajan kanssa. Tapaaminen Henry Millerin kanssa teki Orwelliin suuren vaikutuksen. Hän palasi siihen myöhemmin esimerkiksi esseessään Inside the Whale (Valaan sisällä) jossa hän pohti millaista olisi elää profeetta Joonan tavoin valaan vatsassa. Itse asiassa Henry Miller ehdotti, että George Orwell eläisi mieluummin näin. Miller piti Orwellia idioottina, joka aikoi lähteä sotaan. Orwell oli vastahakoisesti samaa mieltä hänen kanssaan. ”Kalan vatsa on yksinkertaisesti kohtu, joka on riittävän suuri aikuiselle. Siellä käperryt pimeään, pehmeään ja pehmoiseen tilaan, jossa on tynnyreittäin lapsivettä sinun ja ulkopuolisen todellisuuden välissä. Täällä on helppo säilyttää täydellisen välinpitämättömyyden asenne riippumatta siitä, mitä tapahtuu”, Orwell pohti myöhemmin edellä mainitussa esseessään. Orwell ajatteli paljon myös tavallista ihmistä, joka hänen mielestään oli kunnollinen eikä halunnut sotia. Mutta hän itse, kuten sanoin, lähti sotaan.

En halua syyttää Orwellia siitä. Haluan päinvastoin kiittää häntä rohkeudesta syventyä omiin ristiriitoihinsa.

Kirjastonhoitajan on jo ammattinsa puolestasodanvastustaja. Lyhyesti sanottuna kirjastonhoitaja on pasifisti. Erasmus Rotterdamilainen olisi varmasti ollut samaa mieltä tästä lausunnosta, kenties myös Mikael Agricola. Samoin Tolstoi puolusti kristillistä käskyä numero viisi. Kirjastonhoitajan ei tarvitse edes olla kristitty kuten nuo kolme edellä mainittua, pysyäkseen mieluummin ison kalan vatsassa ja jatkaakseen kirjojen ja kaiken sen, millä tiedotusvälineet täyttävät mielemme, keräämistä ja järjestämistä. Informaation! Tai tiedon, kuten sitä suomeksi kutsutaan! Esimerkiksi tieto siitä, että valas ei ole kala vaan nisäkäs.

Toisin on sanomalehtien, radion, television, verkkosivustojen, blogien ja sosiaalisen median julkaisujen kohdalla. Kaikki tiedotusvälineet ovat muuten sosiaalisia. Mutta nämä sosiaaliset mediat ja niiden ammattiryhmä, toimittajakunta, ovat sodanlietsojia ja siten osallisia sotien syttymisessä. He lietsovat mieliämme sotahysteriaan, kollektiiviseen sotapsykoosiin, jossa ”me” olemme hyviä ja ”he” ovat pahoja. Suomalainen toimittaja Mauno Saari kuvailee tätä median ja toimittajan ammatin valitettavaa piirrettä. Toissapäivänä hän julkaisi pasifistisen – vaikkakaan hän ei käyttänyt tuota sanaa; palaan siihen – kirjoituksen otsikolla ”Media, sodanlietsoja”, jossa hän kirjoittaa muun muassa näin:

”Media on saatava pakkolomalle. Tiedän, että ajatus on utopiaa, mutta miettikää! Media on aina hyötynyt sodasta ja verisistä vaatteista, mutta nyt on kysymys aivan muusta – ydinsaasteesta, tuhkasta ja sivilisaatiomme lopusta. Sanomalehdet ja tv:n uutiset ovat pystyneet luomaan ja säilyttämään ympärillään pyhän totuuden sädekehän. Useimmilla lukijoilla ja uutisten katsojilla on käsitys, että he ovat totuuden läheillä, ja heille tuottaa luotettavia uutisia vilpitön ja totuudellisuuteen pyrkivä toimittajakunta. Ikään kuin lehtien toimituksilla olisi hallussaan kaiken ylittävä tieto.Ei ole! Toimitukset ovat sen varassa, mitä niille tarjotaan. Sanomalehti saa artikkeleita ja ”informaatiota” eri kanavista, muun muassa uutistoimistoilta… Jotka saavat informaatiota eri kanavista, muun muassa valtioiden propagandaosastoilta”.

Kirjasto ja kirjastonhoitajat eivät lietso sotaa. Kirjastonhoitajia, kirjastoja, kirjastonhoitajien yhdistyksiä ja niiden kansainvälistä järjestöä IFLA:ta voi arvostella monesta virheestä, mutta tässä asiassa kirjastonhoitajat ovat paljon parempia kuin toimittajamme, eivätkä ainoastaan parempia kuin toimittajamme vaan myös parempia kuin poliitikkomme.

Tietenkin on olemassa poikkeuksia. Esimerkiksi Mohandas Gandhi oli poliitikkona poikkeuksellinen. Puolalainen toimittaja Ryszard Kapuściński ei ollut sodanlietsoja. Toimittajiemme ja poliitikkojen joukossa on tietysti useita henkilöitä, jotka pitäisivät yleistystäni loukkaavana. Toivottavasti! Varmasti on ollut myös joitakin sotaa lietsovia kirjastonhoitajia, aivan kuten on ollut lääkäreitä, jotka ovat tahallaan vahingoittaneet potilaitaan sen sijaan, että olisivat yrittäneet lievittää heidän kärsimyksiään. Suurin osa kirjastonhoitajista on kuitenkin pysynyt rauhallisessa kutsumuksessaan.

Minulle rakas esimerkki on kirjastonhoitaja George F. Bowermanin puhe How Far Should the Library Aid the Peace Movement and Similar Propaganda?, jonka hän piti American Library Associationin kansallisessa konferenssissa Berkeleyssä Kaliforniassa vuonna 1915 eli ensimmäisen maailmansodan aikana. Sallikaa minun lainata muutamia kohtia puheesta, ensin johdannosta:

”Elimme rauhan ja hyvän tahdon ilmapiirissä ja osallistuimme valistuksen levittämiseen, meitä yhdistivät monet vahvat siteet muiden maiden ammattikollegoihimme, ja olimme arvioineet, että maailman henki oli sopusoinnussa ammattimme hengen ja amerikkalaisen hengen kanssa, joka on vahva yleismaailmallisen rauhan kannattaja, ja olimme uskoneet, että maailma oli sivistynyt niin paljon, että sota tai ainakin suuri mannermainen sota, johon osallistuisivat kehittyneimmät eurooppalaiset kansat, ei olisi enää mahdollinen. Vielä nykyäänkin tuntuu käsittämättömältä, monet eurooppalaiset kirjastot ovat joko suljettuina tai niissä on liian vähän henkilökuntaa, koska kirjastonhoitajat taistelevat armeijan mukana kentällä muiden kansojen ammattikollegoitaan vastaan […] On myös käsittämätöntä, että Louvainin yliopiston suuri kirjasto on tuhoutunut tällä vuosisadalla. Kaikki on niin hämmentävää, että se on lähes käsittämätöntä”.

Bowerman ei epäröinyt kehottaa kirjastonhoitajia auttamaan ja tukemaan rauhanliikettä ja ”internationalismin kannattajia”, jotka haluavat perustaa kansainvälisen tuomioistuimen ja maailmanliiton sotien lopettamiseksi. Hän totesi kuitenkin lopuksi, kuinka vaikeaa on pitää tällainen liitto koossa tai varmistaa, että kansainvälisen tuomioistuimen päätöksiä noudatetaan kriisitilanteissa:

”Onnistuakseen maailmanjärjestön ja kansainvälisen tuomioistuimen takana on oltava myötämielinen maailmanhenki. Tämä voidaan varmistaa vain koulutuksen avulla, jossa kirjastolla olisi oltava yhä tärkeämpi rooli.”

Jos Bowermanin puheet kirjastoalan hengen kanssa sopusoinnussa olevasta maailmanhengestä kuulostavat vanhentuneilta, epärealistisilta, idealistisilta, utopistisilta ja niin edelleen, tarvitsee vain tarkastella hieman tarkemmin nykyistä tilannetta helmikuun 2022 lopussa tajutakseen, että tilanne näyttää nykyään jopa huonommalta kuin vuonna 1915.

”Meitä uhkaavat ekologinen romahdus ja ydinsota. On aika herätä ja tehdä parhaamme ihmiskunnan selviytymisen puolesta”, lukee avoimessa kirjeessä kanssaihmisillemme, jonka muotoilussa olin mukana viikkoja ennen kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, jossa sota jatkuu. (Kirjeen ja ensimmäisten allekirjoittajien luettelon voi lukea täältä, ja te, jotka luette tätä, voitte myös allekirjoittaa sen samalla verkkosivulla.) Pitääkö se, mitä kirjeessä sanotaan, edelleen paikkansa? Pitäisikö Suomen ja Ruotsin nyt ja tulevaisuudessa pysyä Naton ulkopuolella ja harjoittaa rauhanpolitiikkaa? Vastaukseni on kyllä.

Mutta mitä kirjastonhoitajat voivat tehdä asialle? Miten kirjastonhoitajat voisivat auttaa rauhanliikettä ja ”vastaavaa propagandaa” (niin, 1900-alussa tuo sana, propaganda, ilmeisesti tarkoitti jotakin muuta kuin ydinasejärjestelmien ja elektronisen median aikakaudella) Bowermanin hengessä?

Eri maiden kirjastonhoitajat voisivat esimerkiksi kehottaa järjestöjään kehottamaan kansainvälistä järjestöään IFLA:ta (International Federation of Library Associations and Institutions) tekemään yhteistyötä ICANin (International Campaign for the Abolition of Nuclear Weapons) kanssa. ICANin pitäisi olla jo hyvin tiedossa kirjastonhoitajille ja suurelle yleisölle, sillä Norjan Nobel-komitea myönsi ICANille rauhanpalkinnon vuonna 2017. Lisäksi 59 valtiota on ratifioinut Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimuksen ydinaseiden poistamisesta, ja siitä on tullut kansainvälistä oikeutta. Lisäksi nämä valtiot pitävät Wienissä muutaman viikon kuluttua ensimmäisen kokouksensa, jossa pohditaan jatkotoimia. Asia ei siis ole vanhentunut, jos joku niin ajatteli.

ICAN on tuominnut Venäjän sodan Ukrainaa vastaan ja kehottanut ihmisiä osoittamaan mieltään sitä vastaan. En kuitenkaan kehottaisi kirjastoyhdistyksiä tai IFLA:ta antamaan mitään tuomioita. Mutta ihmiskuntaan ja maapallon muuhun maapallolla kohdistuvien eksistentiaalisten uhkien edessä edes kirjastonhoitajat eivät enää saa ”säilyttää täydellisen välinpitämättömyyden asennetta, mitä tahansa tapahtuukin”.

Tässä vaiheessa pasifismi on ainoa ismi, jolla on mitään arvoa. Ehkä kauhun tasapaino toimii, kuten Suomen presidentti Sauli Niinistö huomautti lehdistötilaisuudessa Venäjän Ukrainaan kohdistuneen hyökkäyksen jälkeisenä päivänä. Mutta kuinka kauan? Mitä pidempään kauhun tasapaino jatkuu, sitä nopeammin ekologinen katastrofi lähestyy.

Translated with www.DeepL.com/Translator (free version)

Lisäys: tuo DeepL.com kääntäjä on niin hyvä että oli pakko mainita sitä yllä olevan suomennoksen kohdalla. Jouduin tietenkin tekemään joitakin korjauksia ja parannuksia mutta kovin vähän. Jos siihen on jäänyt virheitä ne ovant minun virheitäni. Mitä merkitsee internetiin kerääntyneen eri kielillä kirjoitettua tekstimassaa hyödyntävien, automaattisten, algoritmisten, ”tekoälyä” käyttävien kielenkääntäjien olemassaolo tämän maapallon ihmisoilennoille? Auttavatko ne meitä ylläpitämään ja käyttämään sisäistä valoamme? — Den här artikeln skrev jag på svenska för BiblioteketTarSaka.com varefter jag körde ut en version på engelska genom DeepL och lade till citaten av Orwell och Bowerman i original (finns här).

Lisäys 5.3.: Lisää kirjastonhoitajista ja sodasta artikkeleissani What librarians are saying about the war in Ukraine sekä What the Ukrainian and Russian library associations have said.

Mikael Böök