Rauhanneuvottelumatka Novgorodiin ja Moskovaan

Mikael Agricolan päivänä 9.4.2022 Agricolan suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Mikko Alava piti esitelmän Pernajan kirkossa. Esitelmän käsikirjoitus (ohessa) voi ehkä myös meidän aikanamme toimia muistutuksena siitä, ettei sota ole ainoa mahdollinen kansainvälisten konfliktien ratkaisu ja että rauha voidaan myös saavuttaa neuvotteluilla. (MB)

Aiheekseni on annettu vuoden 1557 rauhanneuvottelut. Ja Mikael Agricolan osuus niissä.

Pohjaan esitelmäni pääosin valtionarkistonhoitaja, tohtori Kari Tarkiaisen tutkielmaan.

Rauhanneuvottelumatkasta on olemassa kaksi lähdettä. Venäläisten laatima sekä ruotsalaisten laatima. Pitkään luultiin – ainakin Suomessa – että rauhanneuvotteluista on vain venäläisten muistiinpanot. Ruotsissa oli kuitenkin säilynyt yksityiskokoelmissa myös ruotsalaisen valtuuskunnan muistiinpanot.

Neuvotteluista kertovat asiakirjat ovat molemmin puolin asiallisesti samankaltaisia, mutta venäläinen vihko on selvästi värikkäämmin kirjoitettu. Siinä on tietysti sopimuksista ja kirjeistä tehdyt jäljennökset ja keskustelupöytäkirjat, mutta myös juhlapaikoista ja juhlista Moskovassa ja Novgorodissa annetaan ilmeikkäitä kuvauksia. Siinä kerrotaan lahjoista tsaarille ja Ruotsin arkkipiispan sairaudesta.

On erittäin harvinaista, että näin kaukaisista diplomaattisista kosketuksista kahden eri valtion välillä on säilynyt hyvää informaatiota. Suomen reformaattoria Mikael Agricolaa koskevat maininnat tekevät tekstit meille läheisiksi.

Aluksi on syytä hahmottaa tausta siitä, miten neuvottelutilanteeseen oli tultu.

Ruotsi ja Venäjä, aiemmin nimenomaan Novgorod, olivat ammoisista ajoista olleet rajanaapureita, ja vuonna 1323 solmitussa Pähkinäsaaren rauhassa oli viimein saatu aikaan rajalinja valtioiden välille.

Asutuksen tiivistyessä ja Ruotsin puolen väestön levittäytyessä kaskitekniikan avulla rajan yli, linjan epämääräisyys aiheutti runsaasti tulehtuneita tilanteita.

Vuosien 1554-1557 sodan näkyvimpänä kiistakapulana oli yksi tällainen alue Karjalan kannaksella, niin sanottu Riitamaa. Se oli ruotsalaisen näkökannan mukaan Äyräpään kihlakuntaan kuuluva kaistale, joka oli asutettu Kustaa Vaasan toimesta suomalaisella väestöllä.

Venäjän ja Ruotsin valtioiden asema oli 1500-luvun puolivälissä jokseenkin peilikuvamaista laatua. Venäjä, eli Moskovan Venäjä, oli hiljattain ilmestynyt Euroopan näköpiiriin, kun se oli valloittanut Novgorodin valtakunnan. Venäjä kasvoi räjähdysmäisesti suurvallaksi.

Iivana IV Julma (hallitsijana 1547-1584) oli rauhanneuvottelujen aikana tsaarina. Hän oli lahjakas, uskonnollinen, mutta epävakaa – jopa vainoharhainen persoonallisuus.

Iivana Julman vainoharhaisuudesta ei tosin Ruotsin lähettiläiden muistiinpanoissa näy mainintoja. Pikemmin tsaarin kuva on vuoden 1557 papereissa lähinnä sovinnollinen. Hänet esitettään siinä valossa, että hän pystyi valtioviisaudessaan ratkaisemaan vaikeitakin kiistoja.

Ruotsi oli myös modernissa mielessä syntynyt 1500-luvun alussa, mutta ei yhdistymisen ja kasvun, vaan jakaantumisen merkeissä. Unioni Tanskan ja Norjan kanssa oli hajonnut, kun Kustaa noustua valtaistuimelle.

Itsenäistyminen laukaisi Ruotsissa kuitenkin odottamatonta voimaa, kun kuningas kehitti hallintoa ja tehokkaampaa verotusta. Näin eräänlainen suurvaltahengen siemen oli kylvetty myös Ruotsiin.

Sota Ruotsin ja Venäjän välillä syttyi vuonna 1554 paikallisista syistä. Kuningas Kustaa oli määrännyt suomalaisia muuttamaan asumaan Venäjän puolelle rajaa.

Kun suomalaiset olivat saaneet Riitamaan lähellä talvella 1555 merkittävän torjuntavoiton, innostui kuningas Kustaakin asiasta, varusti Ruotsin puolella huomattavia lisäjoukkoja ja saapui itsekin Suomeen.

Rajakysymys oli tosin sodan päättyessä yhtä epäselvä kuin sen alussa.

Tiedetään, että Kustaa teki aloitteen rauhanneuvottelujen aloittamisesta lähettämällä sananviejän Novgorodiin ja Moskovaan.

Luulen, että ensimmäisen sananviejän tehtävä ei ole ollut erityisen houkutteleva. Matka oli pitkä ja vaaroja riitti. Perillä odotti Iivana Julma, jonka maine epävakaana ja kovaotteisena ihmisenä varmasti aiheutti huolta.

Lähettilääksi valittiin Turun kirkkoherra maisteri Knuut. Ehkä hän oli sopivan korkea-arvoinen, mutta kuitenkin uhrattavissa oleva edustaja kuninkaalle, siis jos rauhantunnusteluissa sattuisi käymään huonosti.

Kirkkoherra Knuut kuitenkin onnistui kesällä vuonna 1556 suorittamallaan matkalla hankkimaan suojelukirjan suuremmalle lähetystölle, jolla olisivat valtuudet solmia rauha.

Tämän lähetystön johtajaksi kuningas nimitti lankonsa valtaneuvos Sten Eerikinpoika Leijonhufvudin eli Leijonanpään.

Muita jäseniä oli muun muassa Ruotsin arkkipiispa Laurentius Petri ja Turun piispa Mikael Agricolan. Mikael Agricolan mandaatti oli lähinnä toimia Suomen edustajana, jollainen aina tavallisesti oli mukana tämäntapaisissa neuvotteluissa.

On huomattava, ettei Agricolalla ollut omaa diplomaattista kokemusta, vaan hän oli tottuneempien lähettilästovereittensa rinnalla pikemminkin noviisi. Itse neuvotteluasiakirjojen sisältöön hänen panoksensa on ilmeisesti ollut suhteellisen vähäinen.

Lisäksi – ainakin Kari Tarkiaisen mukaan – henkilönä Agricola oli melko jyrkkien kannanottojen mies, ei niinkään erityisen sovinnollinen tai diplomaattinen. Tämä piirre näkyy myös siinä, että hän joutui jättämään tehtävänsä Turun koulun rehtorina ristiriitojen takia, joita hänellä oli kuninkaan kanssa. Kuningas oli myös käsitykseni mukaan muutaman vuoden viivytellyt, ennen kuin Agricola sai lopulta virallisen piispan vihkimyksen.

Toisaalta Agricola on yksi valtakunnan oppineimmista ihmisistä, ahkera ja taitava kirjoittaja.

Merkittävimmät ohjeet kuningas antoi Sten Eerikinpojalle, jonka vastuulla koko hanke oli. Kuningas kirjoitti, että venäläiset eivät luultavasti tapansa mukaan antaisi periksi riitakysymyksissä. Lähettilään tulikin rauhan saamiseksi periaatteessa suostua heidän vaatimuksiinsa, joista kuningas ”pitäisi ne, jotka olivat kohtuullisia ja sopivia”.

Näin lähetystölle annettiin heti kättelyssä lupa tehdä vastapuolelleen myönnytyksiä, joihin lopullinen suhtautuminen jäisi kuninkaan harkittavaksi. Lähettiläiden piti lisäksi välttää kaikkea hiuksenhalkomista ja arvovaltariitaa. Pääasiassa tästä syystä neuvottelujen voidaankin sanoa sujuneen erittäin hyvin.

Ruotsin ja Venäjän välisiä neuvotteluja haittasi aivan konkreettisesti yhteisen kielen puute. Osapuolet eivät osanneet toistensa kieliä, eikä latinakaan, tuon ajan diplomatian kieli, ollut käytössä Venäjällä. Neuvottelut olivat näin tulkkien varassa.

Tulkin ammatti olikin harvinainen ja korvaamaton, mikä saattoi johtaa jopa tulkin aatelointiin.

Vuosisadan komeimman itään matkanneen lähetystön vaiheet ovat verraten hyvin tunnetut. Suuri lähetystö – noin sata henkilöä – oli varannut mukaan arvokkaita lahjoja tsaarille – mm. kultaisen juomamaljan, jonka kannessa oli kellolaite.

Mukana oli myös paljon välttämättömiä asiakirjoja: luetteloita sodan tuhoista, Riitamaan kartta, ja vanhoja rajakirjoja.

Lähetystö matkasi 37 reessä ja ylitti valtakuntien rajan tammikuun 18. päivänä. Suunta oli kohti Novgorodia ja Moskovaa. Rajan toisella puolella odottivat venäläiset saattajat ja heidän 150 ajoneuvoaan.

Matkan on täytynyt olla hyvin rankka. Navigaattorini mukaan Turusta Moskovaan on noin 1300 km. Viipurissa seurue toki lepäsi hyvän tovin, mutta sen jälkeen matkaa oli taitettava vielä yli kolme viikkoa reellä tuulessa ja pakkasessa. Muistakaamme, että tammikuu-helmikuu on vuoden kylmintä aikaa. Voimme vain kuvitella, millaista on kököttää liki paikallaan päiväkausia kylmissään ja vähän myös epätietoisena ja peloissaan siitä mitä edessä on.

Roope Lipasti kuvaa kirjassaan Mikaelin kirja, miten välillä yöt vietettiin taivasalla. Toisaalta majapaikat saattoivat olla lämmittämättömiä hökkeleitä ja ravinto heikkoa.

Lisäksi tuohon aikaa sai olla varuillaan maantierosvojen ja petojen, esimerkiksi susien vuoksi.

Palatakseni rauhanneuvotteluiden sisältöön: niiden tavoitteena oli lyhyesti sanoen ratkaista seuraavat kiistakysymykset:

– kysymys sotasyyllisyydestä;

– kysymys hävitysten korvaamisesta;

– kysymys sotavankien vaihdosta; ja tärkeimpänä

– kysymys liittyen uudesta rajanvedosta.

Pääsääntöisesti edellä mainitut kiistakysymykset ratkaistiin Moskovassa osapuolia tyydyttävällä tavalla.

Kustaa Vaasan joustavien ohjeiden lisäksi menestykseen olivat syynä venäläiset neuvottelijat, ylihovimestari Aleksej Adasjev ja diakki Ivan Mihailovits, jotka osoittivat kekseliäisyyttä kompromissien löytämiseksi.

He luopuivat syyttämästä Kustaata sodan aloittajaksi. Dokumentteihin kirjattiin, että riita oli alkanut molemminpuolisina rajakahakoina, jotka hallitsijat sitoutuivat nyt estämään.

Tärkein ongelma koski kuitenkin rajaa. Siitä ei päästy sopuun, vaan kysymys lykättiin parin vuoden kuluttua pidettävään rajakokoukseen. Näin jatkuvan eripuran kipinä jätettiin edelleen kytemään valtakuntien välillä.

Perussopimuksena sovittiin välirauha neljäksikymmeneksi vuodeksi. Sitten alkoi kotimatka.

Kun lähetystö kolmisen kuukautta rajan ylittämisen jälkeen, palasi jälleen Venäjältä Suomen puolelle rajaa, elettiin huhtikuun 8. päivää Herran vuonna 1557.

Kuten tunnettua, Turun piispa Mikael Agricola kuoli seuraavana päivänä 9. huhtikuuta – eli tasan 465 vuotta sitten – matkaosuudella kohti Viipuria.

Hänen seuraajansa Paavali Juustenin piispainkronikan mukaan kuolinpaikkana on pidetty Uudenkirkon pitäjän Kyrönniemeä. Ruotsalaisten lähettiläiden diplomaattiraportti antaa Mikael Agricolan poismenosta osittain perinnäisestä poikkeavan kuvan: Raportissa sanotaan, että Mikael Agricola kuoli kylässä nimeltä Seivästö.

Lähteiden kuolinpaikat sijaitsevat samalla suunnalla, samalla rantaviivalla, joskin toisistaan hieman erillään.

On Suomen historian paradokseja, että Agricolalle uskottu kunniatehtävä koitui matkan raskauden vuoksi hänen kuolemakseen. Tuntuu, että suurmies joutui lähtemään liian varhain, hän oli minun ikäiseni mies, vain vuotta vanhempi.

Monta kirjaa jäi todennäköisesti kirjoittamatta. Agricola kun oli kiinnostunut vähän kaikesta: hän tutki maantietoa, oli kiinnostunut historiasta ja lääkitsemisestä, hän keräsi kansanperinnettä ja tietysti kehitti suomalaista kirjakieltä.

Reformaattorimme Mikael Agricolan likimain viimeiseksi kohtaamiseksi jäi Venäjän kuuluisan ja pelottavan tsaari Iivana IV Julman tapaaminen. Jännä ajatella, että he todella ovat nähneet toisensa silmästä silmään Kremlin loisteliaissa saleissa.

Voidaan sanoa, että Mikael Agricola oli ensimmäinen suuri suomalainen rauhanneuvottelija. Vähän tuoreempia meillä on muun muassa rauhannobelisti Martti Ahtisaari ja nykyisin aktiivisesti toimiva Pekka Haavisto.