Mikael Agricola, kääntäjä ja kirjailija

Kai Niemisen puheenvuoro Pernajan kirkossa Agricola-juhlassa 9.4.2022

Kääntäjän ja tulkin työt saattavat päällisin puolin näyttää samalta, mutta niillä on suuri ero. Tiedän sen, koska olen 50-vuotisen kirjallisuuden suomentajan urani aikana silloin tällöin vastentahtoisesti joutunut toimimaan tulkkinakin. Monen muun virkansa ohella Mikael Agricola toimi suomentajana, kuten hyvin tiedämme, itse asiassa juuri siitä hänet tunnemmekin: kielen ammattilaisena, joka tehdessään työtä kirjailijana ja kääntäjänä loi samalla uutta suomenkieltä. Tietääköhän kukaan, minä en ainakaan, mikä Agricolan pohjimmainen kutsumus oli – tai olisiko niin, että hänellä oli lukuisia rinnakkaisia kutsumuksia. Hän oli teologi, kielitieteilijä, opettaja, kirjailija, suomentaja – ja toimissaan muun muassa rehtori, piispa, uskonpuhdistaja ja diplomaatti. Epäilemättä hän joutui tahtoen tai tahtomattaan useaan otteeseen toimimaan tulkkina muutenkin kuin paperille kääntämällä. En tiedä, osasiko Agricola tulkata poliittista puhetta ruotsin ja venäjän kielten välillä viimeisellä matkallaan, mutta luotettuna diplomaattina hän epäilemättä osasi tulkita hallitsijoiden intentioita.

Silti tiedän toki, että maailmassa on lukemattomia tulkkeja, jotka ovat oivallisia kääntäjiä ja lukemattomia kääntäjiä, jotka ovat erinomaisia tulkkeja. Mutta me arkiymmärryksellä varustetut kääntäjät erikoistumme yleensä kääntämään yhdestä, joskus useammastakin, kielestä äidinkieleemme. Ja nyt puhun eritoten kirjallisuuden kääntäjistä: olemme työstämme vastuussa lukijoillemme ja tietenkin alkutekstin kirjoittajalle. Meillä on – toivottavasti kyllin – aikaa perehtyä kohdetekstiin ja mahdollisuus tarkistaa terminologiaa ja useimmiten myös korjata omaa käännöstekstiämme. Lukijoilla tai kuulijoilla tai katsojilla, siis niin sanotulla suurella yleisöllä, on mahdollisuus kommentoida työtämme: moittia tai kiitellä tai tehdä kumpaakin, toisin sanoen jos olemme nöyriä työmme edessä, yleisöllä on mahdollisuus opettaa ja kouluttaa meitä, mutta meillä on myös mahdollisuus kouluttaa yleisöä: niin sanottu suuri yleisö ei ole välttämättä oikeassa sen paremmin politiikassa kuin estetiikassa.

Kun sanoin, että olen joskus joutunut vastentahtoisesti toimimaan tulkkina, selitän: vastentahtoisuus johtuu siitä, että tulkin, etenkin simultaanitulkin eli keskustelua välittömästi niin sanotusti lennosta kääntävän tulkin, vastuu on suunnaton. Vähemmän stressaava työ on tulkilla, joka saa tulkata yhden puhujan pitempiä puheenvuoroja, varsinkin jos hän on saanut etukäteen edes luonnoksen, ellei kokonaista käsikirjoitusta puheesta. Tulkin virhe voi johtaa arvaamattomiin seurauksiin, kääntäjän on usein mahdollista korjata virheensä.

Mikael Agricolaa voi kaiketi pitää kielinerona. Vaikka hän ei ehtinyt suomentaa koko Raamattua, hän suomensi Uuden testamentin ja osan psalttarista eli Davidin psalmeista. Psalttarin lisäksi hän suomensi Rukouskirjaansa Raamatun neljä ensimmäistä lukua. Vanha testamentti oli käännetty hepreasta latinaksi jo varhain, Uusi testamentti on kirjoitettu kreikaksi. – Marja Itkonen-Kaila on tutkinut Agricolan raamatunkäännöksiä ja osoittanut, että Agricola hallitsi sekä latinan että kreikan. Vertailemalla Agricolan suomennoksen ilmaisuja Lutherin saksalaiseen käännökseen ja ruotsinkieliseen raamatunkäännökseen hän on todennut, että Agricola ei noudattanut varhaisempia tekstejä vaan muodosti Vanhan testamentin latinankielisen Septuagintan ja kreikankielisen Uuden testamentin tekstien pohjalta omia tulkintojaan, jotka tarpeen vaatiessa poikkeavat saksalaisen ja ruotsalaisen käännöksen tulkinnoista. Muistettakoon, että Agricola eli murrosaikana, jolloin kristinuskon ajattelu perustui latinan kieleen ja Vatikaanin katoliseen erehtymättömään tulkintaan, jota Agricola asettui vastustamaan. Agricolan historiasta tiedetyistä faktoista on kirjoitettu paljon, en tässä puutu niihin, koetan vain pohtia, mitä Mikael Agricolan mielessä liikkui hänen suomentaessaan Raamattua ja kirjoittaessaan suomenkielisiä tekstejään.

Agricola näyttäytyy meille ensisijaisesti kielimiehenä, Raamatun suomentajana ja suomen kielen rikastuttajana, suomen kirjakielen isänä. Runoilijana ja suomentajana uskon kuitenkin, että hänelle kieli oli medium, väline jolla hän voi välittää ajatuksensa yleisölle. Kun ymmärrämme, että 1500-luvulla ei ollut kansallisuusaatetta, meidän on mielestäni ymmärrettävä myös, että Agricolalle merkittävintä ei ollut suomen kielen hiominen sinänsä vaan tekstien saattaminen mahdollisimman laajan lukijakunnan saataville: Raamatun tekstien, rukouskirjan, yksinkertaisten rituaalisten tekstien, kalenterin yleishyödyllisten tekstien, aapista unohtamatta. Runoilija Agricola kirjoitti myös virsiä: nykyisessä virsikirjassamme on yksi hänen alun perin suomeksi kirjoittamansa ja viisi hänen suomentamaansa virttä. Oliko hän hartaan uskonnollinen vai pragmaattinen, käytännöllinen, kirkon viranhaltija? Me emme edes tiedä, miten hartaita uskovia tuon ajan papit olivat. Reformaation tärkeä päämäärä oli Raamatun saattaminen kansan kielelle ja siinä ohessa kaikenlaisen valistuksen levittäminen. Agricola tunsi tehtäväkseen toimia monipuolisena kansanvalistajana, kuten käy ilmi hänen rukouskirjansa kalenteriosasta: se sisälsi almanakkatietoja mutta myös neuvoja kuhunkin vuodenaikaan kuuluvista toimista sekä terveydenhoidollisia ohjeita suoneniskusta ja ruokavaliosta alkaen aina rohtoyrtteihin saakka. Minun käsitykseni on, että Agricolasta kansan henkinen ja ruumiillinen hyvinvointi oli ensi sijalla, vasta hyvinvoivat seurakuntalaiset saattoivat paneutua hengellisiin asioihin ja tavoitella autuutta. Siinä reformaation merkitys on: kannustamista kantamaan vastuuta itsestään ja käyttämään omaa järkeä.

Alussa esittämästäni varauksesta huolimatta tulkin ja kääntäjän työn perusta on kuitenkin yhteinen: kyse on ymmärryksen välittämisestä. Tulkki tähtää siihen, että kaksi osapuolta ymmärtävät kumpikin, mitä toinen tarkoittaa, kääntäjä tähtää siihen että lukija ymmärtää mitä tekijä tahtoo kertoa. Molemmat työt ovat merkittäviä kansainvälisen yhteisymmärryksen luomiseksi ja edistämiseksi. Kirjoituksistaan päätellen Agricola tunsi kutsumusta tiedon levittämiseen pappien ja heidän kauttaan kansan keskuuteen, oli se sitten uskonnollista tai maallista tietoa. Psalmien runomuotoisessa alkupuheessa hän muun muassa luettelee suomalaisten muinaisjumalat, epäjumalat, kuten hän sanoo. Hän kirjoitti myös varhaisimman Suomen kirkkohistorian – kaikki tämä osoittaa hänen suunnanneen tarmonsa kansansivistystyöhön (teologiseen ja käytännölliseen) mieluummin kuin kirkolliseen kanslia- ja hallintotyöhön, joka sekin epäilemättä kuormitti piispaa yllin kyllin. Tiedän, miten työlästä ja aikaa viepää suomennostyö on, niinpä voin vain ihmetellä, miten Agricolan aika riitti kaikkeen siihen mitä hän sai aikaan, varsinkin kun muistan että hän suomentaessaan loi uutta suomen kieltä. Olemme nyt Agricolan päivänä kokoontuneet Mikael Agricolan kotikirkkoon, kirkkoon jossa hänet kastettiin joskus vuoden 1510 tienoilla – kiviseinät ovat yhä samat, Mikaelin muisto elää täällä.